Lehti-ilmoitukseen merkkasin pyyntihinnaksi 5000 markkaa. Yksi ainoa ostajaehdokas ilmaantui, jobbari, joka potki renkaat ja naputteli paksulla sormellaan keulan pyöreää 600-merkkiä: “Tuossahan se hinta on jo merkitty.” Siihen oli tyytyminen. Jobbarilla oli realistisempi kuva maailmasta kuin minulla.

Jobbarin tavoin voisi naputella 0.2 promillen rattijuoppous-rajavaatimusta ja todeta, että siinähän sellaisen muutoksen vaikutusarvio jo sanotaankin.  Jostakin syystä yhteiskunta-politiikassa ollaan usein pienten ja vähämerkityksellisten populistisen ehdotusten lumossa.

Terve järki sanoo, että yhteiskunnallisten toimenpiteiden tulisi tarjota vähäistä merkittävämpi parannus. Kustannusten pitäisi olla kohtuullisia saavutettuun hyötyyn nähden, ja sivuvaikutusten siedettäviä. Näitä kriteereitä eivät rattijuoppouden vähentämisessä nollan tai 0.2 promillen rajan esitykset täytä. Perustellaanpa.

Rattijuopot ovat törkeästi humalassa

Rattijuoppous on tietysti paha asia ja jokainen siitä aiheutuva onnettomuus on turha asia väärin.  Mutta tärkein syy, miksi nimenomaan nollaa lähenevään promillerajaan pyrkiminen ei voi olla ensisijainen liikenneturvallisuuskeino, on se, että rattijuoppousonnettomuudet keskittyvät promillemittarin asteikon yläpäähän. Tienvarsihaastattelututkimusten mukaan rattijuoppojen keskimääräinen verenalkoholimäärä oli yksi promille. Useimmiten kyseessä on törkeä rattijuopumus, eikä alemman rajan 0.5 promillea ympärillä pyörivä arvo.

Tyypillinen uutinen kertoo kolmen, neljän tai viidenkin promillen rattijuopoista. Ne ovat määriä, joissa minä tai sinä olisimme jo kuolleet alkoholimyrkytykseen. Mutta alan miehille on kertynyt toleranssia ja he vastaavat puolesta kaikesta rattijuoppoudesta. Toinen oleellinen ryhmä ovat nuorekkaat miehet, joille autoilu on elämänsisältö - autoholistit.  Tämän ryhmän alalaji ovat nuoret miehet, joille kaikkinainen riskinotto on tavanmukaista.

Yleisesti ottaen Suomen rattijuoppoustilanne on kansainvälisissä vertailuissa hyvä. Ei taida olla montaa muuta maata, joissa rattijuoppous olisi alemmalla tasolla kuin Suomessa. (Ellei lasketa tiukan muhamettilaisia maita, joissa alkoholi on kielletty.)  Rattijuoppous (ainakin tilastoitu) kasvoi aina 1990-luvulle saakka. THL:n kuvio kertoo myös, ettei rattijuoppouden määrissä ole tapahtunut sen jälkeen oleellisia  muutoksia. Siihen on päästy hyvällä ja jatkuvalla asennekasvatuksella ja tehokkaalla ja systemaattisella poliisivalvonnalla.

Ongelmana alkoholin kokonaiskulutus

Kuviosta näkyy myös helposti, miksi potentiaalia ikävän suureenkin rattijuoppouden lisääntymiseen voisi olla. Alkoholin kulutus on näet kasvanut reippaasti 1990-2010 välillä ja vielä enemmän sitä aikaisemmin. Ylioppilasvuodestani 1969 kulutus on noin nelinkertaistunut.  Ja kun tiedetään, että haitat kasvavat yleisen alkoholinkulutuksen tason kanssa yhtä jalkaa, pitäisi olla selvää, mihin ensin on vaikutettava tehokkaasti: alkoholin kokonaiskulutuksen vähentämiseen. Ja se taas ei ole kaikille ollenkaan mieluista.

Rangaistuksista

Haastattelin aikoinaan “Moni ottaa ja ajaa”- kirjaan (1991) muutamaa rattijuoppoa. Suomenlinnan työsiirtolassa nuorimies Paavo, joka oli ajanut kymmeniä kertoja humalassa, kannatti kyllä ankarampia rangaistuksia. Silti hän arveli, että hänen rattijuoppouransa jatkuisi entiseen tapaan: “En hyväksy rattijuoppoutta ollenkaan, mutta kun hyväksyn viinan niin sen mukana tulee kaikki.”

Ihminen on ei-rationaalinen ja kaukana täydellisyydestä, kuten päihdehuollossa tavan takaa huomaamme.

Ymmärrän kyllä promillerajan laskemista ehdottavien yleisen ajattelun, kun he sanovat, että valtion täytyy näyttää selvästi paheksuvansa tätä asiaa, vaikka lainsäädäntömuutoksen käytännön merkitys rattijuoppousongelmiin vaikuttamisessa olisikin vähäinen.  Mutta minusta sen yleinen opetusmerkitys olisi sekin lähinnä epämääräistä toivetta. Promillerajan laskulla tavoitettaisiin vain sitä osaa kansasta, jolle rattijuoppous on jo entuudestaan hyi-hyi -asia, ei Paavoa. Jos asenteet rattijuoppouteen ovat muuttuneet, niin olisikohan sillä muuten ollut mitään vaikutusta, että rangaistusten taso taitaa nykyisin olla kansan mielestä kovin matala?

Optimikohdan etsintä

Lähes kaikki yhteiskunnalliset asiat ovat kompromisseja. Niissä joudutaan tasapainoilemaan erilaisten haittojen ja hyötyjen, vapauksien ja rajoitusten välillä.

Liikenneasiassa tämä näkyy erityisen hyvin nopeusrajoituksissa, jotka ovat kompromissi mm. onnettomuusmäärien, logististen tarpeiden ja ihmisen vauhtimielihyvän välillä. Sana “vapaus” esiintyy tätä kompromissia koskevassa keskustelussa yhtä tiheästi kuin alkoholipolitiikassakin. Alkoholin nauttiminen on Suomessa yhteiskunnan hyväksymä asia yhtä lailla kuin autolla ajaminen. Molemmissa on silti säätelyä ja rajoituksia.

Promillerajojen laskeminen tarkoittaisi samalla ihmisen vapauden vähentämistä alkoholinautintapuolella.

Aikoinaan rajaa määriteltäessä 0.5 promillen tasoa ei otettu sattumalta. Alkoholin riskiä lisäävä vaikutus alkaa näet kasvaa juuri sen jälkeen ja ohittaa muita tavallisia riskitekijöitä (ylinopeus, väsymys, tunnetila, huono valaistus, säätila jne.). Yhden promillen kohdalla riski on jo 10-40 -kertainen.

Käytäntöä varten sallitun ja kielletyn väli määritellään jollakin mitattavalla tavalla, tässä tapauksessa verenalkoholin määrän perusteella. Tavalliselle ihmiselle, joka sekä käyttää alkoholia että ajaa autoa (kuten suuri osa kansalaisista tekee) raja on selvä: “Korkeintaan yksi.” Tavallinen ihmisen joutuu rattijuopoksi lähinnä sattumalta, kun edellinen ilta on ollut märkä. Vaikka aamulla ei enää ole päihtymyksen tunnetta, veressä on vielä alkoholia tuntematon määrä, jonka arviointi on vaikea. Niinpä kauppakeskuksen edustalle lauantaiaamuksi viritetty ratsia tuottaa tulosta.  0.2 promillen raja tarkoittaisi silloin vielä useammin kiinni joutumista tilanteesta, jossa riskin lisäys on vähäinen. Sen sijaan Paavot ajavat tietoisesti rankassa humalassa ja muitakin riskejä ottaen seurauksista piittaamatta.

Laki ja miten sitä luetaan

Ihmisellä on laillinen oikeus ajaa autoa, kun veressä on alkoholia alle 0,5 promillea, koska valtio on arvioinut, että tällä tasolla riskin lisäys ei ole oleellinen poistamaan kansalaisen oikeuttaa käyttää alkoholia. On sen tähden aika kummallista, että poliisi on viime aikoina kehittänyt ilmaisun “maistissa” ja nostaa julkisuuteen niidenkin määrän, joilla ratsioissa viisari yhtään värähtää nollasta. Koska se ei ole mitenkään laitonta, maistissa-ajajien tilastointi samaan tiedotteeseen rattijuoppojen kanssa on ihmisten tarkoitushakuista leimaamista. Vai alkaako poliisi ehkä kohta julkistaa myös nopeusrajoitusvalvonnan tuloksia samaan tapaan: “80 km/h alueella joka kymmenes ylitti laillisen nopeuden ja viidesosa muistakin ajoi yli viittäkymppiä”?

Taustalla taitaa olla samaa vanhakantaista henkeä kuin muutama vuosikymmen sitten viranomaisten kieltäytyessä vastaamasta kansalaisten “Kuinka paljon on liian paljon?” - kysymykseen muuten kuin hurskastelemalla, että parasta on juomatta ollenkaan.   Varmaan (enimmäkseen) niin onkin, mutta oli se aika tyly vastaus kansalle, jolle valtio itse myy viinaa.  Nyt annokset kerrotaan joka esitteessä, myös Päihdelinkissä.  A-klinikkasäätiö on myös kehittänyt muuallekin Eurooppaan levinneen, tekstiviestillä toimivan” Promille”-ohjelman, jonka avulla myös ajokuntoa voi arvioida.

Rattijuoppous on kohtuullisen suuri ongelma, jota pitää vähentää, mutta promillerajakeskustelussa siihen tarjotaan tehotonta näennäiskeinoa.  Oleellisempia toimintakohteita olisivat koko väestön alkoholinkulutuksen vähentäminen, päihdetyön tehostaminen ja resurssointi sekä erityisesti niiden hoito, joilla on kaksi samanaikaista riippuvuutta: alkoholismi ja autoholismi. Rattijuoppoutta täytyy saada vähäisemmäksi, mutta vaikuttavin keinoin, ei lumesäädöksin.

Antin perinpohjainen tietämys päihdeasioista näkyy hänen erinomaisessa mediasuhteessaan. Hänen suhteensa tiedotusvälineisiin on luontevaa ja yhteistyöhakuista. Mies jaksaa vastaa toimittajien kysymyksiin väsymättömästi ja toisaalta savolaisen lupsakasti. (Joskaan ei aina aivan lyhyesti.) Sähköposteihinkin vastaus tulee usein yöllä kotoa päivän virkatyön, illan luottamustoimien ja maratonharjoittelun jälkeen.

Lääketieteen toimittajien vuotuinen “Hyvän Tiedon Omena” - palkinto kukkien ja Nelimarkan grafiikan kera annettiin 13.1.2010 Helsingissä Lääkäripäivillä ylilääkäri Antti Holopaiselle ja lääkintöneuvos Merja Saariselle. Palkinnon lisäksi heitä yhdistää myös toiminta ruiskuhuumeiden käyttäjien palveluiden kehittämisestä. (Kuva Jukka Mykkänen)

Joskus ennenkin olen vastaavissa tilanteissa jäänyt ihmettelemään, että miksi vasta nyt? Nytkin huomaan, kuinka palkinto ja sen saaja tuntuvat sopivan täydellisesti yhteen. Ehkä “vasta nyt” syy on siinä, että otamme vuosikausia tuntemamme asiantuntijat liian itsestäänselvyytenä.  Ja Antin kohdalla “vuosikaudet” tarkoittaa todella pitkää ajanjaksoa. Katsotaanpa miehen uraa.

Raittiusmiehestä päihdehuoltoon

Antti Holopainen syntyi 1947 pienviljelijäperheeseen Tuusniemellä. Äiti oli aktiivinen raittiusihminen, joten suhde päihteisiin ristiriitaisena yhteiskunnallisena kysymyksenä tuli tutuksi Antille jo lapsuudessa.  Ilmankos hän päätti jo nuorena ottaa päihteet elämäntehtäväkseen. Hän aloitti luottamustehtävissä työväen raittiusjärjestöissä. Ammatillinen päihdeura alkoi lääkärinä vuonna 1972 Hesperiassa Helsingissä. Myöhemmin Antti Holopainen oli lääkärinä mm. Joensuun A-klinikalla ja siirtyi A-klinikkasäätiölle 21 vuotta sitten. Siellä Antti perusti lääketiedepainotteisen Kettutien A-poliklinikan.

Toinen, uranuurtava työ johti haittojen vähentämisstrategioiden kehitykseen. Antti Holopainen otti henkilökohtaisesti vastuuta jo vuodesta 1992 alkaen mm. opioidiriippuvaisten buprenorfiini- ja metadonihoidoista.  Hän ajoi aktiivisesti ruiskuhuumeiden käyttäjien terveysneuvontaa, joka johti Vinkki-pisteiden sekä vieroitus- ja korvaushoitojen syntymiseen. Tämä joidenkin viranomaisten - kuten sisäministeriön - aluksi vastustama toiminta osoittautui myöhemmin kansainväliseksi menestystarinaksi, joka on vaikuttanut myös paljon Suomen HIV- ja hepatiittistilanteen kurissapitämiseen.  Hyvät tulokset saivat aikaan yksimielisyyden näistä asioista viranomaistenkin kesken.

Vuodesta 1997 alkaen Antti Holopainen on toiminut Järvenpään sosiaalisairaalan ylilääkärinä ja hoitanut sekä alkoholi- että huumeongelmaisia niin käytännössä kuin hoitomuotoja kehittämällä.

Antti Holopainen toimi päihdelääketieteen yhdistyksen puheenjohtajana vuosina 1992- 2003. Hän oli mukana mm. päihdelääkäreiden erityispätevyysohjelman perustamisessa.  Hän on ollut kirjoittamassa suomalaisia alan oppikirjoja ja toiminut sekä alkoholi- että huumeongelmia koskevien Käypä hoito -suositustyöryhmien jäsenenä. Antti on myös ahkera kouluttaja, joka on ollut mukana järjestämässä palkinnonsaantipaikkansa - Lääkäripäivien - päihdeaiheisia kursseja kai joka vuosi. Tänä vuonna hänen aiheenaan olivat alkoholiin liittyvät psyykkiset häiriöt ja sali niin tupaten täynnä lääkäreitä ja mediaakin että itsekin kuuntelin alkoholisession seisaaltani.

Aatteen mies

Kaikki Antti Holopaisen tuntevat tietävät, että hänellä on voimakas kutsumus asiaansa. Hän haluaa kehittää päihdeongelmien ehkäisyä, ongelmaisten hoitoa ja kuntoutusta lähtien tasa-arvoisuuden ja ihmisarvon kunnioittamisesta ja ongelmaisten oikeudenmukaisesta kohtelusta palvelujen käyttäjinä ja sosiaaliturvan saajina. Tätä hän ajaa myös poliittisen toiminnan kautta Lahden kaupunginhallituksen jäsenenä.  Mutta Antin kutsumus ei jää tunteen tai ideologian tasolle. Hän hakee faktoja niin lukemalla kuin omasta käytännön työstä ja käyttää niitä ajakseen asiaansa.

Antti on puraissut omenaa, joka kasvaa sekä tiedon että tunteen puista. Paljon onnea ja hyvää omenasatoa myös tulevaisuudessa!

Nuorena toimittajana pääsin kahden viikon kulttuurinvaihdon matkalle Romaniaan. Opintomatkasta tuli ikimuistettava alusta pitäen. Suomalaisturisti sammui lentokoneen vessaan. Hotellissa suomalaisryhmän opas tuli pyytämään apuani, kun yksi matkalaisista ei ollut ottanut lainkaan huonetta ja Irene pelkäsi suomalaismiehelle sattuneen jotakin.

Kyselin muilta matkalaisilta ja sain vihjeen puuttuvan kahdesta kaverista, jotka olivat jo majoittuneet.  Huoneesta löytyivätkin kaikki kolme, kaksi jatkamassa jo Helsingissä lentokentällä hyvin alkanutta juomista ja kolmas lepovuorossa sängyllä. Selitin tilanteen ja miehet pitivät tilannetta ongelmattomana. “Yksi huone ja kaksi sänkyä riittää meille oikein hyvin”, he selittivät. “Aina meistä joku on pystyssä, jos viinaa vielä on jäljellä.”

Juomatavat ovat ehkä siistiytyneet noista ajoista, mutta samalla alkoholinkäytön taso on noussut nelinkertaiseksi ja haitat kasvaneet yhtä lailla. Ja nyt on suomalaisilla varaa juoda kotimaassaankin. Erityisesti tämä koskee tietysti juhlapyhiä. Joulukuuhun ja vuodenvaihteeseen osuu vallan kaksi peräkkäistä juomajuhlaa. Ei ihme, että joulukuu on vuoden märin alkoholikuukausi, jolloin myydään 12 % kaikesta alkoholista. Joulu on nyt takana ja harva taisi nytkään elää perinteisen “Anna lapselle raitis joulu” - kampanjan neuvomalla tavalla.

Uuden vuoden paukkuja kuuluu tätä kirjoittaessa jo nyt ulkosalta ja varmaan paukkuja nautitaan samalla tavalla myös kodeissa. Kapakoissa aloitetaan samppanjapullon paukauttamisella ja jatketaan sitten niin miedoilla kuin väkevillä.

Ei ihme, että Veli Verkko ja kauan sitten arveli suomalaisilla olevan aivan erityinen “suomalainen viinapää”. Asiasta on kiistelty, mutta jos laajentaisi sen koskemaan myös Suomen lähinaapureita, niin kyllä humalajuominen meitä yhdistää. Jos et usko, niin lisää perusteluita löytyy juuri ilmestyneestä kirjastani “Terassilta tiputukseen”.

Huomenna alkaa “Tipaton tammikuu -kampanja” - perinne sekin. Vuosi vuodelta se on saanut enemmän huomiota ja tipattomuuden viettäjiä.  Ehkä suomalaisen viinapään voi pitkällä tähtäimellä muuttaa toisella perinteellä.  Tai oikeastaan jatkaa juhlakautta. Joulun ja Uuden vuoden jälkeenhän se muodostaa kolmannen saman ryppään juhlan, joka on jopa somasti pitempi kuin kaksi edellistä.

Selvin päin oleminen tavallisesti kosteissa tilanteissa saattaa olla - paitsi terveellistä tietenkin - myös yllättävän hauskaa ja opettavaista. “Tauko juomisessa auttaa purkamaan vanhoja juomisen tapoja ja antaa tilaa uusille toimintatavoille”, kuten Päihdelinkissä komeasti luvataan. Sivustolla annetaan myös paljon käytännön vinkkejä siitä, kuinka voi elää pienemmällä tippamäärällä, jos ei kokonaan malta lopettaa.

Yhden sellaisen keinon opin jo tuolla kauan sitten tapahtuneella  Bukarestin matkalla. Siellä näet sekoitettiin aivan tavanmukaisesti viiniin kivennäisvettä, eikä lopputulos ollut ollenkaan hullumman makuista. Ja aamulla pää kiitti. Sen kulttuurivaihdon esimerkin toivoisi siirtyvän Suomeenkin varsinkin nyt, kun olemme jo molemmat maat samaa Euroopan unionia.

 Kohtuullista Uutta Vuotta!

Mutta nyt näkee myös nuorempia miehiä ja naisia, jotka asustavat porttikäytävissä, siltojen alla,  puistoissa ja metroasemilla. Järjestöt tai kaupunki on kai ollut asialla, kun kaikilla on samanväriset makuupussit, lämpöhuovat tai teltat. 

Pariisissa tai Strasbourgissa asunnottomien ikähaitari on laaja.  Alkoholi- ja huumeongelmaisia näkee, mutta enimmäkseen kyse taitaa olla mielenterveyspotilaista tai moniongelmaisista.

Suomessa kaikki on tietysti toisin. Vai onko? Vai osaavatko Suomen asunnottomat vain piiloutua syvemmälle kaupunkiviidakon koloihin tai kaupungin syrjän metsiin pois ihmisten silmistä.

Viime vuonna Helsingissä oli 3150 yksinäistä asunnotonta. Espoossa kuuluu majailevan 30-40 asunnotonta ulkona, porraskäytävissä ja ensisuojissa; asuntoloissa ja majoitusliikkeissä noin sata ja tuttujen luona noin 300. Koko maassa oli laskennan mukaan vuosi sitten asunnottomana 8000 yhden hengen taloutta ja 300 perhettä. Ei mitään kovin pieniä numeroita.

Kun aloittelin päihdetyön uraani puhuttiin paljon liekkihotellin asunnottomista.  Ilkka Taipale ja kumppanit nostivat heidän asiansa esille Marraskuun liikkeessä. Tulostakin alkoi syntyä. Nytkin parinkymmenen viime vuoden aikana asunnottomuus on vähentynyt yli 10 000 ihmisellä. 

Välillä jo näytti siltä, että ulkona asuvia asunnottomia ovat Suomessa vain ne, jotka oikeasti sitä itse haluavat. Sellaisiakin individualisteja on, ei sitä voi kieltää. Mutta viime vuosina on taas ollut viitteitä siitä, että asunnottomuus ei ole ohi, vaan ehkä pikemmin lisääntymässä.   Sosiaalityön huoli sai nykyhallituksen aloittamaan viime vuonna pitkäaikaisasunnottomuuden vähentämisohjelman, joka kestää vielä pari vuotta.

Mutta mahtavatko ohjelmat riittää avuksi, vai alkaako Helsinki kohta muistuttaa Pariisia, jossa ohikulkijat ovat jo turtuneet uusiin asunnottomiin?  Samanlaisen näyn kuin Pariisissa kohtaa nykyään myös Italiassa ja monessa muussa Euroopan maassa - niissäkin, missä yhteisöllisyyttä edelleen arvostetaan. Mutta toimiikohan se enää?

Joudutaanko meilläkin ottamaan ratkaisuksi makuusäkkien ja lämpöhuopien jakelu. Ainakin päihdetyön näkökulmasta uhka on todellinen, kun päihdehuolto on joutunut supistusten kohteeksi ja sitä myötä myös vaikeimpien moniongelmaisten palvelut heikkenevät.

Minulle mieluisin kuunneltava oli kuitenkin silloin 1998 Suomen puheenvuoro, jonka esitti ministeri Jan Enestam. Siihen oli näet sisällytetty varsinkin STM:n Tapani Sarvannin avustuksella A-klinikkasäätiön Päihdelinkki, Prevnet Network, ja yleensäkin päihdetyön verkkopalveluiden promootiota muutamalla lauseella.

Viideskymmenestoinen CDN-kokous

Nyt vuosikymmentä myöhemmin istun samankaltaisessa tilaisuudessa Wienissä, jossa sijaitsee YK:n huumeita ja rikollisuutta ehkäisevän viraston UNODC:n päämaja. Koolla on United Nations Commission on Narcotic Drugs (CND), eli viraston huumekontrollitoiminnan suuntaviivat hyväksyvä elin.  Lähes kaksi viikkoa kestävässä kokouksessa on mukana yli 130 maasta yli 1400 osanottajaa, joista koko joukko järjestöjen edustajia. 

Ruotsin kuningatar Silvia

Myös kuningatar Silvia on puhumassa CDN:ssä. - Harmi vain, että tulin Wieniin vasta kesken kokousviikkoa, ja Ruotsin suurlähetystön kuningatar Silvian kunniaksi järjestämä vastanotto oli jo ollut ja mennyt. Ei silti että minua olisi sinne kutsuttukaan, mutta ainahan voi kuvitella.

Jos on CDN suuri, niin tietty myös työn kohde on laaja. YK:n arvion mukaan laittomia huumeita käyttää maailmassa 200 miljoonaa ihmistä ja heistä vaikeasti ongelmaisia on 25 miljoonaa.

Rinnakkaisseminaari netin käytöstä päihdetyössä

Virallisen korkean tason kokouksen lisäksi CND:n yhteydessä pidetään rinnakkaisseminaareja, joista osan organisoivat kansalaisjärjestöt.  Vienna NGO Committee Policy Forum ja Italian Centre of Solidarity on järjestänyt seminaarin, jonka aiheena on netin ja mobiilipalveluiden käyttö valistuksen, opetuksen, ennaltaehkäisyn ja hoidon apuvälineenä. 

Minulla oli ilo pitää A-klinikkasäätiön ja Prevnet Networkin puolesta miniseminaarin pääluento, mikä olikin hyvin sopivaa, kun oli kulunut vuosikymmen asian esille nostamisesta YK:n erityisistunnossa New Yorkissa.

Itse asiassa tämänkertaisen CND:n asialistalla oli muutenkin arviointi New Yorkin erityisistunnon päätösten onnistumisesta. Arviointia monet kokouksen osanottajista pitivät kovin lepsuna, mutta perusteelliseen arviointiin ei kaikilla mailla kuuleman ollut halua. Yleisesti ottaen New Yorkin historiallisen kokouksen tavoitteiden toteutumista pidettiin kuitenkin kovin heikkona. Se ei sinänsä ole ihme, koska ne olivat pääosin verraten yleisiä ja idealistisiakin.

Internet huumetyön mörkönä

Kovin innostuneesti YK:n huumevirasto ei vuosikymmenen aikana ole vienyt Prevnetin ehdottamien verkkopalveluiden ideoita eteenpäin.  Virastossa internet on nähty lähinnä uhkana. Nytkin CND:n ohjelmassa oli tiistaina ensin istunto, joka käsitteli huumeiden nettimyynnin ehkäisyä.  Julkilausumissa korostettiin netin tarkempaa seurantaa ja mm. verkkoapteekkien tehokasta säätelyä.

Järjestöjen valtuuskunta oli ollut huolissaan siitä, että huumevirastossa internetin myönteiset puolet on paljolti jätetty ottamatta huomioon.  Seminaarin ohjelman koonnut Italian solidaarisuuskeskuksen johtaja David Turner korosti, kuinka netti ja mobiilipalvelut voivat toimia myös hyvien päämäärien puolesta.

Kokonaan UNODC ei toki internetin hyötypuolia ole unohtanut. Viraston organisoima Global Youth Network järjesti Prevnetin ja A-klinikkasäätiön kanssa yhteisen seminaarin Ateenassa vuonna 2002.  Lisäksi toimisto on tehnyt raportin internetin huumepreventiopalveluista.  Nuorisoverkostolla on edelleen hyvin toimiva sivusto, jota sen koordinaattori Giovanna Campello esitteli seminaarissa.

Kuvaukset suomalaisista verkkosivustoista ja tekstiviestipalveluista ja (esim. Päihdelinkki, Voimapiiri) ja varsinkin itseavun ja vertaisavun käytöstä ennaltaehkäisyssä ja hoidossa herättivät yli satapäisessä yleisössä suurta mielenkiintoa. 

Teuvo Peltoniemi, Finland, Sonita Abrahams, Jamaica, Rita Notarandrea, Canada

Samoin keskustelua herättivät tulevaisuudenkuvat siitä, miten yhteisöllisyys, interaktiivisuus ja emotionaalisen menetelmien käyttö preventio- ja hoitopalveluissa muodostuvat jatkossa oleellisemmaksi kuin pelkkä informaationvälitys, joka on nykyisin useimpien huumepreventiosivustojen ydinsisältö.

Ehkä sanoma meni tällä kertaa paremmin perille kuin New Yorkissa. Ja olihan nyt esitellä muiden puhujien voimin päihdesivustoja monista maista, tässä seminaarissa Egyptistä, Englannista, Etelä-Afrikasta ja Jamaikalta.

CDN:ssä myös hoitopainotuksia

Kokouksen hyväksymässä 30-kohtaisessa toimintaohjelmassa myös päihdehuolto sai sijaa. Ohjelmassa korostetaan päihdetyön tieteellisen perustan merkitystä, sekä hoidon ja kuntoutuksen yhdentämistä kansallisiin terveydenhoitojärjestelmiin ja huumeiden saatavuuden vähentämiseen pyrkiviin palveluihin.

Tärkeä oli uutinen, että UNODC ja Kansainvälinen terveysjärjestö WHO aloittavat köyhissä maissa yhteisen hoito- ja tukiohjelman huumeongelmaisille. Tavoitteena on nostaa hoidon tasoa ja helpottaa hoitoon pääsyä.

Ikuiset näkemyserot

Maailmanlaajuisessa huumepolitiikassa on muutamia ikuisuuskysymyksiä. Harm reduction eli haittojen vähentäminen ei kelpaa kaikille maille, joita taas usein kiehtoo ilmaus “sota huumeita vastaan”.  Kokouksen julkilausumaa tehtäessä kiistely muutamista sanoista kesti tunteja ja puheenjohtaja oli kovilla.

Pragmaattisuus ja idealistisuus olivat taas vastakkain. Kuten aikaisemmassa Tiimin pääkirjoituksessa

http://www.a-klinikka.fi/tiimi/3408/paakirj.html

arvioin, useimpien EU-maiden huumepolitiikan tavoitteet ja keinot ovat jo muuttuneet hyvin pragmaattiseksi. Ajatellaan, että huumevapaa maailma on taivaassa, ei maan päällä, mutta apu tarvitaan jo täällä. Mutta CND:ään osallistuneiden yli 130 valtion joukosta löytyy tästäkin asiasta monia ja monenlaisia näkemyksiä.

E-inclusion ministerikonferenssissa mitaleita jakamassa kiersi suomalaisille tuttu mies, mutta uudessa virassa: Antti Peltomäki, DG Information Society and Media -osaston apulaisjohtaja.

A-klinikkasäätiö sai vuodenvaihteessa Wienissä palkinnon Lasinen lapsuus - toiminnan Varjomaailma-verkkopalvelusta.  Konferensssin aikana sain tilaisuuden  haastatella EU:n tietoyhteiskunta-asioiden korkea-arvoista virkamiestä Antti Peltomäkeä. Hän oli aikaisemmin EU:n Helsingin toimiston johtaja, joten hän on epäilemättä mies paikallaan arvioimaan tietoyhteiskunnan kehitystä sekä EU:n että Suomen perspektiivistä. 

KYSYMYS: Eräs EU:n eniten kansansuosiota saavuttaneita toimenpiteitä on ollut puuttuminen teleyhtiöiden kiskurihintoihin ulkomaissa roaming-yhteyksissä. Komissio on asettanut rajat kännykkäpuheluiden hinnoille ja vastikään myös tekstiviestien hinnoille.  Mutta edelleenkin uutisoidaan, kuinka kansalaiset ovat lukiessaan sähköpostin liitteitä toisessa EU-maassa saaneet satojen, jopa tuhansien eurojen laskuja verkon käytöstä, joka tavallisesti maksaa kotimaassa parikymmentä euroa kuussa. Koska myös dataliikenteen hinnat saadaan kuriin?

Antti Peltomäki: Tilannetta seurataan nyt tarkasti. Operaattoreilta odotetaan itsesäätelyä ja hinnoittelun läpinäkyvyyttä. Jos niin ei tapahdu komission täytyy puuttua tilanteeseen. On tietysti niinkin, että teleliikenteen hintojen säätely on EU:ssa hiukan ristiriidassa unionin erityisesti ajaman kilpailun vapauden kanssa. Eivät kaikki komissiossa aluksi olleet innostuneita telealan tämänkaltaisesta säätelystä. Nyt päätökset on kuitenkin tehty suurella yksimielisyydellä.

-       Toisaalta hintakattojen asettaminen dataliikenteelle juuri tässä maailman tilanteessa on vaikea asia. Samaan aikaan teleoperaattoreita pitäisi rohkaista investoimaan tulevaisuuteen tähdäten ja komission kantaa huolta siitä, että verkko-operaattorit pysyvät hengissä laman yli.  Onhan niiden saatava kohtuullinen marginaali palveluistaan. Kännykkä- ja internet-palveluiden hinnat ovat nyt laskeneet useita vuosia. Jossakin vaiheessa tullee kääntöpiste tai ainakin hinnat pysähtynevät tietylle tasolle.

Valtion ohjaus vai markkinavoimat?

KYSYMYS: Tavallisen ihmisen kannalta verkkopalveluiden suurimpia haittatekijöitä on nykyisin roskaposti, joka muodostaa jo sähköpostiliikenteen valtaosan. Mitä komissio on tehnyt roskapostin vähentämiseksi?

Antti Peltomäki:  Olemme ottanet asian esille mm. Venäjän kanssa käydyissä neuvotteluissa. Yleisestikin ottaen tietoverkkojen turvallisuusasiat ovat nyt hyvin tärkeitä, koska yhteiskunnat ovat niin riippuvaisia tai haavoittuvaisia niistä.

KYSYMYS: Suomessa on aikaisemmin ajateltu, että markkinavoimat hoitavat hyvät nettiyhteydet kaikelle kansalle. Nyt Suomessakin on tehty linjanmuutos, ja valtio on ryhtynyt rahoittamaan verkkojen rakentamista. Miten arvioit uutta linjausta?

Antti Peltomäki:  Laman alkuun osutettu linjanmuutoksen ajoitus oli Suomen kannalta erinomainen, vaikkakaan ei varmasti tietoisesti tehty.  Kuitenkin tasa-arvon lisäämiseksi juuri nyt sekä valtion että kuntien pitäisi investoida enemmän verkkohankkeisiin ja vahvistaa niitä tulevaisuutta silmälläpitäen.

-       Pitäisi unohtaa joutavanpäiväiset pikkuriidat ja ylittää ne arkiset esteet, joita verkkopalveluiden rakentamisessa on ollut Suomessa jopa valtion eri yksiköiden väillä. Tätä aikaa parempaa hetkeä ei tule. Tällaisen yhteislinjan aikaansaaminen kaipaa kuitenkin Suomessa poliittisia päätöksiä, tekniikasta se ei enää ole kiinni.

KYSYMYS: Pärjääkö Eurooppa tietoyhteiskunnan kehittämisessä Yhdysvaltojen ja Aasian rinnalla?

Antti Peltomäki:  EU ja USA ovat ehkä paremmin vertailukelpoisia yhteiskuntiensa peruspiirteiden samankaltaisuuden vuoksi. Aasiassa toimintamalli on erilainen ja valtionohjaus oleellisesti tiukempaa kuin meillä. Euroopan kilpailukyvyn säilyttäminen vaatii nyt innovaatiopolitiikkaa. Se on pitkällä tähtäimellä tehokkainta.

Wienin ministerikonferenssissa olivat ymmärrettävästi paljon esillä digitaalisen tasa-arvon kysymykset; alueelliset, ikäryhmien, ja sukupuolierot verkkopalveluiden käytössä. Monien mielestä keskustelu oli niissä aika vanhentunutta, perinteistä ja turhan yksinkertaistavaa.

Antti Peltomäen mukaan se on sinänsä ymmärrettävää, kun ajatellaan, kuinka uusia monet digitaaliset palvelut ovat. Peltomäki sanoo muistavansa kun kotiin hankittiin ensimmäinen mustavalkoinen televisio 1960. Nyt meillä on sukupolvi, joka ei kokenut aikaa ennen televisiota, tietokonetta tai edes Internetiä, hän muistuttaa. Hänen mukaansa komission linjauksessa on tällä hetkellä oleellista saada aikaan EU-maissa digitasa-arvon eräänlainen minimitaso, medialukutaito kaikille.

Sen sijaan jo sukupolvien välisissä tietoverkkojen käyttötavoissa on eroja, joihin komissiossa ei ole kiinnitetty paljon huomiota. Facebook on nuorten maailmaa ja sähköposti vanhempien. Se saattaa tietysti aiheuttaa kuilua nuorten ja vanhempien välillä, Antti Peltomäki miettii.

Ja tässä se yksi, jonka lehdistötilaisuuden puheessa kännykkä sentään esiintyi, Itävallan sosiaaliministeri Erwin Buchinger. Shirley Hubara esittelee Buchingerille A-klinikkasäätiön voittoisaa Varjomaailma- sivustoa.

Täytyy myöntää sen uutisen jälkeen minulta meni usko Helsingin Sanomiin laatulehtenä. Ja kun minä sentään olen lukenut jok’ikisen Helsingin Sanomien numeron vuodesta 1969, siis neljä vuosikymmentä. (Oikeasti lukenut, mikä aina matkan jälkeen on tosi suuri urakka.) Hämmästyttävää on, ettei Hesarissa uutinen näyttänyt synnyttävän juuri mitään keskustelua, ei ainakaan ulospäin tai lehden palstoilla. Vielä huolestuttavampaa, ellei edes lehden sisällä.

Tietysti pitäisi ymmärtää, että kesä on huonoa uutisaikaa ja Hesari vain hyppäsi yhdestä laatulehden tunnusmerkistä nykyajan sensaatiohakuisen mediakulttuurin piiriin.  Esimerkkejä riittää tietysti koko lehtikentästä. Pari vuotta sitten Vuoden tiedetoimittajien palkintoa vastaanottaessani näytin Ilta-Sanomien juttua, jossa heidän itse teettämäänsä gallup-tutkimusta tulkittiin juuri toisinpäin kuin julkaistun taulukon numerot näyttivät.

Vuoden “hutkimus”

Onneksi tämä ei ole sääntö. Viikonvaihteen numerossa sama lehti kaivelee aivan asianmukaisesti Teatteri-lehden tekemää “tutkimusta”. Lehden sähköpostikyselyyn oli vastannut vallan viisi prosenttia, joka vastaa kahta prosenttia Suomen näyttelijäkunnasta. Selvitys on niin selvästi tämän vuoden pohjanoteeras että ehdotan sille voittopalkintoa “Vuoden hutkimuksena”. Kun ei vuotta ole enää paljon jäljellä, niin ei toivottavasti enää kovin montaa kilpahakijaa ilmaantune.

Arvatkaa mikä lehti julkaisi tästäkin “tutkimuksesta” kohu-uutisen? Ei tosin aivan purematta niellen, mutta otsikointi ei perustu ainakaan tähän tutkimukseen: “Seksuaalinen häirintä on teatterialalla yhä tapa ja tabu”, H.S: 19.12.2008). Tämän pikkukyselyn perusteella sana “tapa” on todella yliammuttu termi.

Näennäistutkimus ei tietysti voi myöskään osoittaa, ettei teatterialalla olisi paljonkin sukupuolista häirintää. Mutta tuollaisen “tutkimuksen” käyttö oman kokemuksen ja muta-tuntemusten tueksi on huonoa journalismia, jos mikä. Mutta sitähän intelligentsian muotiongelmien perässä juokseminen tuottaa. Argumentointi ei yllä edes kadunmiehenn tasolle.

Poliittisesti korrekti on aina oikein

Ei tätäkään Ilta-Sanomien numeroa tarvitse pitkälle selata, kun tulee vastaan “yksikin vastakkainen esimerkki poliittisesti epäkorrektin näkemyksen voittaa” -tyylinen juttu: “Puheet suvaitsemattomasta islamilaisuudesta unohtuvat, kun lukee Omar Khaijamin käsityksiä ihmisistä, elämästä, rakkaudesta ja - alkoholista”. Kauniita ja moniarvoisia Khaijamin kirjoitukset minustakin ovat, mutta miten ne pörssimiehet viisaasti varoittavatkaan, “mennyt ei ole ennuste tulevasta”.

Ikävintä tuollaisessa journalismissa on se, että se aliarvioi niin lukijoita kuin rationaalisemmin kirjoittavia työtovereita. Kaikki minun tuntemani ihmiset osaavat yhtä aikaa hyväksyä sen todellisuuden, että uskonnoissa on yhtä aikaa suvaitsevuutta ja suvaitsemattomuutta, että ne ovat eri aikakausina erilaisia ja että niiden kannattajat ovat monenlainen joukko.  Ja että ideaalikäyttäytymistavoitteet ovat usein erilaisia kuin todellisuus.

Tai että alkoholissa on hyviä ja huonoja puolia. Onneksi melko harvoin, mutta joskus kuitenkin joku päihdejuttukin on vuosien varrella sortunut samanlaiseen kritiikittömyyteen tutkimuksia ja mm. vaihtoehtoisten hoitojen tuloksia esitellessään, varsinkin “sankaritoimittajien” taholta.

Liikapieni maa kunnon sensaatioille

Yleisempänä pulmanahan on mm. se, että kun varsinaisia skuuppeja ja suuria paljastuksia on pienessä Suomenmaassa niin vähän tarjolla, niin innostuksessa kriteerien rajaa vedetään alas ja välillä jopa joustavasti faktoja soveltaen.  Aivan imaginaarisena vertauksena seuraava: Kun ei Suomessa kerta synny riittävästi kaksipäisiä vasikoita niin liimataan lisäpää laastarilla (tai Photoshopilla)  ja otetaan kuva riittävän kaukaa…

Se mikä minusta niissä jutuissa erityisesti hämmästyttää on se, että kuvittelisin kaikkien nykytoimittajien suorittaneen maisterinkirjan, johon nyt vaaditaan gradunteko ja niin muodoin tutkimuksen perusasioiden ymmärtäminen. Puhumattakaan siitä, että netistä luulisi löytyvän asiasta kuin asiasta jonkinlainen yleiskäsitys siitä, miten asia todennäköisesti on. Kaipa yliopisto-opetuksen ja erityisesti toimittajakoulutuksen pitäisi tutkimuslukutaito opettaa ja se, että osaa olla kriittinen joka suuntaan.

Virheitä tietty kiireessä sattuu, mutta esim. kännykkäuutinen koskee asiaa, joka on ollut vuosikausia keskustelussa. Niitä koskevissa uutisissa juttu muuten erittäin usein loppuu lauseeseen: “Haittoja ei ole VIELÄ voitu osoittaa”. Sellainen fraasi  kertonee asenteesta eikä aidosta tutkivasta tiedejournalismista.

Enemmän aiheesta löytyy Tiedetoimittajat-lehdistä http://www.suomentiedetoimittajat.fi/

Mikawaltarimaisuudella tarkoitan kirjailijan kuvausta teoksensa “Fine van  den Brooklynin” päähenkilöstä.   Waltarin 1930-luvulla kirjoittama pienoisromaani oli voittaa WSOY:n kirjoituskilpailussa toisen sijan. Mutta kun voittopalkinnon  sai Waltari toiselle kuuluisalla pienoisromaanillaan  “Vieras mies tuli taloon”,  Waltarin  toinen  tuote suljettiin kokonaan pois kilpailusta. Suunniteltiinpa hänet jättää pois muistakin vastaavista kilpailuista ylivoimaisuutensa vuoksi.

Olemusta ja persoonallisuutta ei voi ohittaa

Ihmisen olemus ja ulkonäkö on hankalasti hyväksyttävä asia. Yhtäältä  pidämme missikilpailuja, toisaalta korostamme painokkaasti ihmisen sisäistä kauneutta. Mutta kun ihmisen ulkoiset piirteet, pituus, paino, ulkonäkö vaikuttavat toisten käyttäytymiseen.  Aikoja sitten tehty  sosiaalipsykologinen koe osoitti, että ohitamme kauniit ihmiset jalkakäytävällä kauempaa kuin muut, eli sekä ihailemme että pelkäämme kauneutta.  Monien mielestä nykyisin politiikassa kauniit nuoret naiset saavat enemmän ääniä kuin muut, sisäisestä kauneudesta tai mielipiteistään riippumatta.

Ihmisen ulkonäkö ja olemus ei ole merkityksetön myöskään päihdetyössä.  Vanha tutkimus helsinkiläisestä nuorten hoitopaikasta kertoo, kuinka poikkeuksellisen kaunis naistyöntekijä aiheutti nuorissa miesasiakkaissa vallan yllättäviä rooleja.  Ihmissuhteissa yleensä niin kuin  asiakassuhteissa erityisesti ulkonäöllä on merkitystä, on se sitten oikeudenmukaista tai ei.

Laajemmin ymmärrettynä kysymys on ihmisten vuorovaikutuksesta. On havaittu, että hoidon vaikuttavuudessa työntekijän persoonallisuus  on usein tärkeämpi kuin  käytetty terapiamenetelmä. Ihminen auttaa toista omalla inhimillisyydellään, oli kyse sitten ulkonäöstä tai vuorovaikutusprosessista.  Oleellista on ihmisten välinen suhde, mikä pitäisi muistaa tekniikoiden lisäksi.

Työntekijäkin saa olla ihminen

Aikoinaan Helsingin PAVIsta (Päihdyttävien Aineiden Väärinkäyttäjien ja Irtolaisten huoltotoimistosta) tekemässäni lisensiaatitutkimuksessa kävi  ilmi, että asiakkaat itse kokivat saavansa eniten apua sellaisilta työntekijöiltä, jotka kohtelivat heitä ihmisenä, ei terapian tai kontrollin kohteena.

Naisen kauneus voi olla viiltävää, ja hyvän työntekijän persoona ja keskusteluote voi olla muutoksen kannalta oleellista. Olisi syytä tutkia lähemmin, mikä ihmisen persoonallisuudessa ja hyvässä asiakaskontaktissa varsinaisesti auttaa. Siihen pitäisi kiinnittää enemmän huomiota myös koulutuksessa.  Persoonallisuutta voi kehittää kaiketi vain tietyssä mitassa (ainakin silloin kun ihminen on nuori, uskoisin).  Mutta ihmisyyden kokemusta voi kasvattaa koulutuksella ja itsetutkiskelullakin,  muistaa että  monille asiakkaille viranomainen on ainoa omainen.

ICAA on hyvin tervetullut

Yleensä Kyproksen markkinoinnissa viiniä esitellään hyvin myönteiseen sävyyn. Mutta pienessä maassa raittiushenkisen ICAA:n -kansainvälisen päihdejärjestön - kansainvälinen konferenssi on suuri juttu ja hyvin tervetullut tapahtuma, hyvinkin valtionpäämiesten arvoinen. ICAA on järjestänyt alkoholi- ja huumekonferensseja jo vuodesta 1885 lähtien. Järjestön huippuvuodet ovat jo ohitse, mutta konferenssit keräävät edelleen väkeä, sekä käytännön hoitotyöntekijöitä. tutkijoita että virkamiehiä. Lausannessa päämajansa pitävän ICAA:n edustajat olivat kuitenkin osanottomäärästä pettyneen oloisia.

Turismi on Kyproksen tärkein elinkeino ja siksi konferenssin ajoittaminen sesongin jälkeen ei liene sattuma. Myös lama jo näkyy. Ravintolat ja hotellit ovat puolityhjiä, vaikka aurinko paistaa virkeästi ennen viideltä loksahtavaa pimeyttä. Mutta nyt oi saatu parisataa turistia maksavaa asiakasta tyhjään aikaan.      

Amerikkalaiset näyttivät tänä vuonna enimmäkseen jääneen kotiin, ehkä äänestämään Obamaa konferenssiaikaan osuneissa presidentinvaaleissa, mutta todennäköisesti alkavan taloudellisen taantuman vuoksi.

Skandinavia on hyvin edustettuna nytkin, ja sanoohan pohjoismainen kokemus, että lähtijöitä on aina sitä enemmän, mitä kauempana konferenssi pidetään. Tukholmaan ei juuri riitä väkeä, Uuteen-Seelantiin sitäkin enemmän.

Vanhan on vaikea muuttua

Olin ICAA:N konferensseissa ensimmäisen kerran Dresdenissä vuonna 1977. Se oli tietysti jännittävä nuorelle tutkijalle, ei vain oman englanninkielisen esitelmän vaan myös DDR:n kummallisuuksien vuoksi.  Sen jälkeen olen seurannut ICAA:n kehitystä aika ajoin. Järjestö on pysynyt miltei perheyrityksenä vuosikymmeniä. Vanha rouva Eva Tongue näyttää edelleenkin olevan mukana vaikka on jättänyt pääsihteerintehtävänsä jo vuosikymmeniä sitten.

Perinneinstituutioissa muutos on vaikeaa. Vanhat vastakkaisasettelut säilyvät, kuten ICAA:ssa kiista raittiusliikepainotuksesta ja alkoholiteollisuuden mukanaolosta. Kun järjestöjen talous heikkenee, syntyy laajakatseisuutta uusiin suuntiin, joista riittää taloudellista ymmärrystä. ICAA:nkin hallituksessa istuu nykyisin perinteisten kanadalaisten, skandinaavien ja muiden läntisten maiden lisäksi eksoottisten alueiden edustajia mm. Saudi-Arabiasta ja Azerbaidzanista.

Vanhat jutut ja uudet

Limasolin konferenssin ohjelma näyttää olevan täynnä tuttuja nimiä ja aiheita. Viime vuosikymmeninä uusia isoja teemoja on tullut vain naisnäkökulma, huumeet ja pelaaminen.

Ehdotukset nostaa pääteemoiksi esimerkiksi uusia hoitopainotuksia, uusia kohderyhmiä kuten lapsia tai vanhuksista eivät ole juuri edenneet. Myös verkkopalvelut ovat olleet ehdotuslistalla jo vuosikymmenen. Pari kertaa aihe on ollut esillä huumeryhmissä yhteistyössä Prevnetin (eurooppalaisen digitaalisen päihdetyön verkoston kanssa) mutta nyt aihepiiri on saatu sentään “major sessions” nimekkeen alle, tosin sijoitettuna aivan konferenssin viimeisen päivän loppuun ja keräten siksi vain kourallisen enää jäljelle jääneitä kuuntelijoita.

Varsinaisen seminaarin jälkeen on vielä kyproslaisille suunnattu erillisseminaari, jossa opetan samoja teemoja. Kypros ei ole maailman huipulla tietoyhteiskunnan saavuttamisessa, mutta kännykkä näkyy täällä joka kädessä kuten muuallakin, joten ehkä kännykkäviestejä käyttävän uuden suomalaisen Voimapiiri-toiminnan esittely puree täälläkin.

Professori Robin Roomin vakava tilannearvio

Konferenssin arvostetuimpia osanottajia oli professori Robin Room,  joka on tällä hetkellä ehkä maailman kuuluisin alkoholitutkija. Australiasta kotoisin oleva Room on johtanut alkoholi-instituutteja Kaliforniassa, Torontossa ja Tukholmassa. Nyt hän on palannut Melbournen yliopistoon kotimaahansa.

Eräänä konferenssipäivänä Room istui nenä kiinni netissä (kuten muutkin amerikkalaiset). Obama oli mieluinen valinta ja kysyn, mitä muutosta meillä eurooppalaisilla on nyt odotettavissa Valkoisesta talosta. “Vähemmän kun uskottekaan” on Roomin arvio.

Professori Robin Room on työskennellyt paljon myös suomalaisten alkoholitutkijoiden kanssa. Klaus Mäkelän kanssa hän ollut tutkimusryhmässä, joka on kirjoittanut kuuluisan perusteoksen alkoholin kansanterveysnäkökulmasta. Itse asiassa Suomesta Room oli tullut Kyproksellekin.

Konferenssissa hänellä oli vakavaa sanottavaa alkoholinkäytön ja terveyden yhteydestä. Alkoholi on hänen mukaansa “Euroopan ja Pohjois-Aasian suurin terveysongelma”. Roomin arviosta enemmän Tiimin pääkirjoituksessa.   http://www.a-klinikka.fi/tiimi/608/paakirj.html

Kyprokselle ei mene hyvin

Brittejä on konferenssissa mutta yleisesti ottaen tilanne on ympärillä aivan toinen.  Cyprus Mailin etusivun pääotsikko kertoo, kuinka Pafoksella kiinteistökauppa on laskenut 90 % viime vuodesta. Britit ovat jääneet kotiin. Asuntojen hinnat ovat laskeneet. Kyproksella lama on lähempänä kuin taantuma. 

On tainnut kulua pari vuosikymmentä siitä, kun olin edellisen kerran Kyproksella. Paljon on muuttunut, elintaso on noussut, ja ennen muuta Kypros on liittynyt Euroopan unioniin ja jopa ottanut käyttöön euron.

Britit ovat saattaneet vähentyä, mutta venäläiset ovat suorittaneet hiljaisen mutta näkyvän turistimaihinnousun. Venäjänkielisiä kauppakylttejä näkyy runsaasti. Venäläisiä pankkeja on nelisenkymmentä. Sikäläinen mafia viettää kuuleman lomansa täällä ja on ostanut paljon kiinteistöjä. Venäjää puhuvia pariskuntia - jopa niitä kuuluisia riski keski-ikäinen mies seuranaan nuori kaunotar - istuu muissakin ravintoloissa, kuin niissä joissa ravintolan nimikylttikin on vain venäjäksi. Jo paljon on aivan tavallisia venäläisperheitä nauttimassa auringosta yhtä perusteellisesti kuin suomalaiset 60-luvulla Espanjassa ja Kreikassa.

Maallinen ja taivaallinen valta

Kyproksella maallinen ja taivaallinen voima - vasemmistolainen presidentti ja ortodoksikirkon pää  - käyvät valtakamppailua aivan kuin isä Camillo ja pormestari aikanaan italialaisessa pikkukaupungissa. Nyt Kyproksella kiistaa käydään koulujen oppikirjoista, joista osa on jo kolme vuosikymmentä vanhoja.  “Me emme salli historian vääristelyä” sanoo arkkipiispa ja kehottaa koululaisia heittämään uudet oppikirjat roskiin, elleivät ne ole kirkon siunaamia. Opetusministeri taas sanoo heillä olevan uudistuksille kansan tuki ja vaatimus.

Yhteiseen saarivaltioon?

Kyproksen yhdistäminen on ollut esillä niin kauan kuin muistan. Neuvotteluja on käyty usein, mutta aina ne ovat rauenneet. Turkkilaisen Kyproksen puolelle pääsee nyt helpommin kuin ennen, mutta asenteet ovat yhä tiukkoja. Suomea kohtuullisesti puhuva taksimies sanoo käyneensä Suomessa lähes kaikissa kaupungeissa, mutta jättäneensä Turun väliin, koska sen nimi muistuttaa Turkkia. Eikä hymyillyt yhtään. Ei ehkä kannata lyödä vetoa nopean yhdistymisen puolesta.

A-klinikkasäätiön Varjomaailma-verkkopalvelu on voittanut sarjansa Euroopan komission vuoden 2008 e-Inkluusio -kilpailussa. Varjomaailma valittiin ykköseksi kategoriassa “Syrjäytyneet nuoret”.

Varjomaailma on vanhempien päihteidenkäytöstä kärsivien lasten ja nuorten auttamiseksi tarkoitettu verkkopalvelu. Varjomaailmasta löytyy tietoa lasten oikeuksista ja siitä, mistä voi hakea apua, kun kotona on vaikeaa. Manga-tyylisen sarjakuvateeman ympärille rakennetussa palvelussa lapset ja nuoret voivat myös kertoa anonyymisti omasta elämäntilanteestaan sarjakuvakoneen tai tarinan keinoin. “Varjomaailma nostaa esiin vaikean aiheen. Se on tuottanut mukaansa tempaavan ja käytännöllisen tavan antaa ääni haavoittuvassa asemassa eläville lapsille”, sanotaan palkintoperusteluissa.

 E-Inkluusio -kilpailun tavoitteena on tuoda esiin innovatiivisia tapoja ehkäistä digitaalista ja sosiaalista syrjäytymistä. Palkinnot jaettiin kaikkiaan seitsemässä kategoriassa. Suomi korjasi voiton myös maantieteellistä syrjäytymistä ehkäisevässä sarjassa, jossa voittajaksi valittiin Kyyjärven Mediamyllärit ry:n Nopola News. Loppukilpailussa eri sarjoissa oli mukana kaikkiaan 35 hanketta. E-Inkluusio -kilpailuun osallistui kaikkiaan 469 hanketta Euroopan unionin eri maista.

 Lasinen lapsuus -toiminnan alahankkeena toteutettuun Varjomaailmaan osallistuivat myös Elämä on parasta huumetta ry ja Mannerheimin lastensuojeluliitto. Hanketta rahoittivat sosiaali- ja terveysministeriö ja Raha-automaattiyhdistys. Varjomaailma on osa 22 vuotta kestänyttä Lasinen lapsuus -toimintaa, jonka kohderyhmäpainotuksissa siirrytään nyt ammattilaisista ja suuresta yleisöstä suoraan lapsiin.

 E-Inkluusio -palkinnon voittajat julkistettiin 1.12.2008 Wienissä pidetyssä palkintogaalassa, joka järjestettiin Euroopan tähän asti suurimman e-Inkluusiota käsittelevän ministeritason konferenssin ja näyttelyn yhteydessä. A-klinikkasäätiön puolesta palkinnon ottivat vastaan Teuvo Peltoniemi, Minna Ilva ja Shirley Hubara.

Kaikkien seitsemän sarjan voittajat ryhmäkuvassa.

Palvelu löytyy täältä:  www.varjomaailma.fi

Lue hankkeesta lisää: www.lasinenlapsuus.fi/varjomaailma

Lisätietoja tapahtumasta ja palkinnoista: www.e-inclusionawards.eu